Perinteiden joulu

Kiroillessani sesonkiajan kassajonojen pituutta ja keskusradiosta pakkosyötettyä, joululauluksi muotoiltua nostalgiaa, antoi ystäväni minulle ohjeen.

Entisenä vihaisena nuorena, nykyisenä kroonisesta jouluallergiasta pitkällisen siedätyshoidon seurauksena toipuvana henkilönä hän tiesi kertoa, ettei raapiminen auta.

Harhaisesta omaperäisyyden kaipuusta kumpuava vihamielisyys yhteistä ilon aihetta kohtaan helpottaa ajan kanssa, kunhan ensin saa puberteettinsa päätökseen. Elimistö oppii kyllä sulattamaan kurkkuun niin liikuttavasti tarttuvan sentimentaalisuuden. Ja jää siihen koukkuun.

Joulu ei kuitenkaan ole enää entisensä. Olkipukeilla ja himmeleillä koristeltu aito ja oikea joulu, jota alkuihminen vietti, elää enää vain yhteisessä mielikuvituksessamme.

Sielläkin vain siksi, että siitä jaksetaan muistuttaa vuodesta toiseen toistuvilla televisioiduilla kuvaesityksillä.

Ajatus siitä, että pakottaisin itseni jälleen kerran tuntemaan kuin lapsi, on lohduton.

Kyllä, joulu oli silloinkin sitä niin sanottua yhdessäoloa, mutta omat muistikuvani kinkun syömisestä ovat täyttymättä jääneiden joululahjatoiveiden tuottaman pettymyksen ja sen peittely-yritysten värjäämät. Tahtoisin muistaa muutakin, mutta ei kai lapselta muutakaan voi odottaa.

Ainoa jouluinen perinne, jonka tunnen omakseni, liittyy irrottamattomasti tapaan olla samassa huoneessa niiden ihmisten kanssa joita olen oppinut kutsumaan läheisiksi. Muistan mitä televisiosta tuli, mutta en sitä keitä kulloinkin oli läsnä.

Toivottavasti he muistavat minut.