Pelottaako sinuakin?
Niille, joille oikeassa oleminen on elämän ja kuoleman kysymys, mikään ei ole niin helppoa kuin tehdä jyrkkä erottelu järjen ja tunteiden välillä.
Mikään ei kuitenkaan ole niin järkevää kuin tuntea pelkoa.
Eräs lapsuuteni kesistä, jonka muistoa ajan kuluminen ei ole vielä kullannut, kului suremalla rakkaan lemmikkini poismenoa. Kissa katosi, eikä tullut takaisin vaikka kuinka toivoin.
Epäoikeudenmukaisuuden tunteen aiheuttaman lapsen raivon laannuttua aloin hyvin hitaasti harjoitella hyväksyäkseni kuoleman lohdutuspalkintona kisasta, jossa jokainen osanottaja joutuu luovuttamaan.
Siinä lyhyessä ajassa, joka tämän jälkeen ehti kulua ennen kuin vanhimmat sukulaiseni ryhtyivät kuin yhteisestä sopimuksesta noutamaan narikkalappujaan poistuakseen bileistä lopullisesti, ehti epäilykseni varmistua siitä, etten ehkä itsekään eläisi ikuisesti.
Ja aamenen jälkeisen tyhjyyden aiheuttama kauhu siihen, että kaikki sitä edeltäväkin saattaisi osoittautua merkityksettömäksi. Jopa raadollisen yksinäiseksi, jos en tekisi tarpeeksi ansaitakseni lähimmäisteni arvonantoa ja hyväksyntää.
Sillä vaikka ihmisten epävarmuudesta elävät pop-psykologit ja lehtihyllyissä huutavat kiiltäväkantiset elämäntaparaamatut, jotka uskovat täyttymyksen tulevan uusien kenkien muodossa, toisin väittävätkin, tämä ei ole minun elämäni. Se ei kuulu kenellekään. Se on vain elämää.
Ilman pelkoa ei ole velvollisuutta. Eikä syytä olla kiitollinen esimerkiksi siitä, että on edes elossa.
