Pakko tehä rahhaa
Muistan hyvin, kun minuun ensimmäisen kerran luotiin järjestelmällisesti toivoa. Olin tavannut ensimmäisen tuntemani työttömän ihmisen ja kauhistunut suunnattomasti.
Kokonainen piiri oikeita aikuisia kuitenkin vakuutti yhteisin mielin, että siihen mennessä, kun hiivin rikosoikeudellisesti vastuulliseen ikään, on työmarkkinoille ilmaantunut luonnollisen poistuman kautta niin syvä lovi, että joutuisin potkimaan epätoivoisia työnantajia loitommalle saadakseni kotini oven suljettua.
Väkivaltaa pelkäävänä ihmisenä helpotuin suuresti kuullessani kaksikymmentä vuotta vanhemmalta tuttavaltani, että hänkin oli teinivuosinaan kuullut saman lupauksen. Eikä se ollut hänen kohdallaan ottanut ilmaa. Kyseessä oli kai huono tuuri. Niinpä hän oli taipunut tekemään oman onnensa muilta kerätyillä varoilla.
Ihmisen osa on hänen kohtaamiensa epäkohtien summa, kerrottuna sillä säälin määrällä, jonka hänen kohtalonsa herättää niissä, joille se tulee yllätyksenä.
Ahtaalle jouduttuaan ihminen toimii parhaaksi katsomallaan tavalla. Eikä se aina sovi yhteen sen kanssa mitä häneltä odotetaan.
Jokainen mittarimadon peukalopainissa voittava ymmärtää, ettei yksittäistapauksesta voi yleistää. Ja niin pitkään kuin ilmiö esiintyy tarpeeksi harvoin vahvistaakseen yleisen säännön, sen voi sivuuttaa poikkeuksena. Mutta kun se yleistyy, on jo liian myöhäistä.
Ihmisen itsesäilytysvaisto on aina liian suuri pala järjestyksen nieltäväksi. Tämän vuoksi on vaikeaa langettaa tuomiota kenellekään, joka ymmärtää pelin säännöt ja noudattaa niitä vain siinä määrin kuin katsoo olevan soveliasta halutun päämäärän saavuttamiseksi.
Erästä entistä oranssitakkista jääkiekkofilosofia lainatakseni: Näillä mennään mitä on. Muitakaan vaihtoehtoja ei ole tarjolla.
