Miekkalähetystä vai realismia?
Yhdysvalloissa presidentti joutuu vastuuseen talouslamasta ja työttömyydestä. Siinä Obama on heikoilla. Ulkopolitiikan pehmeydestä häntä ei voitane syyttää.
Presidentti on nitistänyt Ison Pahan Suden Osama bin Ladenin, jatkanut ja tehostanut sotaa Afganistanissa, laajentanut sodan Pakistaniin, teloittanut pommilennokeilla kymmenen kertaa enemmän ihmisiä kuin George W. Bush, jatkanut Guantánamon vankileirin ja Bushin sotilastuomioistuinten toimintaa, antanut Israelille vallan sitoa ja päästää Lähi-Idässä ja vetänyt amerikkalaisjoukot Irakista Bushin aikataulussa.
Melko erikoisia mainetöitä rauhan Nobelistilta. Obamasta ei tullut uuden ulkopolitiikan Messiasta, vaan edeltäjänsä sotia käyvä Obabush. Katkera pettymys monelle entiselle kannattajalle. Presidentille on tärkeintä, että suuri enemmistö hyväksyy hänen ulkopolitiikkansa. Ulkopolitiikka jää toissijaiseksi vaalitaistelussa.
Obaman ulkopolitiikalla on vankat historialliset juuret.
Amerikkalaisille ei riitä, että USA on suurvalta. He uskovat, että Yhdysvallat on ”poikkeuksellinen kansakunta”. Kenelläkään presidentiksi pyrkivällä ei ole varaa edes keskustella tuosta käsitteestä. Kukaan ei kysy, miksi juuri Yhdysvallat on poikkeuksellinen?
Uskosta oman maan poikkeuksellisuuteen seuraa, että Yhdysvallat joko eristäytyy erinomaisuuteensa tai ottaa lähetystehtävän johtaen koko muuta maailmaa vapauteen, demokratiaan ja vaurauteen, sellaisina kuin Yhdysvallat ne tulkitsee.
Eristäytyminen ja lähetystehtävä ovat aina olleet kilpasilla USA:ssa. Neuvostoliiton luhistuttua ovat Maailman Vapahtajan tehtävät hallinneet USA:n ulkopolitiikkaa, pitipä kumpi puolue tahansa presidentinvaltaa. Itse asiassa maailmanparantajan mieltymykset istuvat lujimpina juuri demokraattipuolueessa.
Vanhakantaiset republikaanit arvelivat, että USA:n ei pidä sekaantua kaiken maailman riitoihin, mikäli sillä ei ole omaa koiraa tappelussa. Nyt he ovat vähälukuinen lahko.
Usko Yhdysvaltojen poikkeuksellisuuteen selittää syyskuun 11. päivän 2001 hyökkäysten jättämän trauman. Iskun jälkeen USA:n turvallisuustarpeet ja lähetysidealismi yhtyivät. Sotilasmenoille ei pantu kattoa.
Yhdysvallat miehittää Afganistania vielä 10 vuotta sen jälkeen kun al-Qaida ja talib-hallitus karkotettiin. Irakiin hyökättiin ja maa miehitettiin ilman syytä. USA tukee turvallisuussyistä Jemenin diktaattoria ja Saudi- Arabian harvainvaltaa.
Muun maailman silmissä tuo näyttää imperialismilta ja miekkalähetykseltä, joka on kehnosti verhottu idealismin viittaan.
Lähetystehtävän vaihtoehtoja olisivat realismi ja tasapainopolitiikka. Niiden taitajia olivat presidentti Nixon ja ulkoministeri Kissinger.
Viimeisin reaalipolitiikkaa ymmärtävä USA:n presidentti on ollut George H. W. Bush. Hän karkotti irakilaiset Kuwaitista, mutta ei kukistanut Saddam Husseinia, koska Iran olisi jäänyt ilman vastapainoa. Poika- Bush tuhosi isänsä työn.
Lähetyshaaveilu on tarttuvaa. Muuten ei voi selittää Suomessa esiintyvää intoa puuttua Venäjän vaaleihin, naapurimaan sisäpolitiikkaan. Onko todella niin, että meillä on unohdettu kaikki eikä opittu mitään?
Kirjoittaja työskentelee kansainvälisen politiikan
professorina Arizonan yliopistossa Yhdysvalloissa.
