Vapauden huuma

Dimitri Pulkinin asiat ovat hyvin. ”Normal”, hän kuvailee tilannettaan kirjeessään.

”Normaali” tarkoittaa 37-vuotiaan Pulkinin tapauksessa sitä, että mies kärsii yhä tuomiotaan länsisiperialaisen takapajulakaupungin Ivdelin syrjäisessä vankilassa Uralin itärinteellä. Takana on 17 ja edessä kahdeksan kalterivuotta, joista osa saattaa vaihtua ehdolliseen vapauteen.

Tieto on uusi, eikä vanki ole ehtinyt sisäistää sitä. Häntä pelottaa, eikä ihme.

Äsken tuli kuluneeksi 12 vuotta siitä, kun tapasin Dimitri Pulkinin Murmanskin erittäin kovan kurin vankilassa. Hän istui tuomiotaan, jonka oli saanut neljästä murhasta.

Kovia kokenut jaroslavilaisnuorukainen oli määrätty alunperin teloitettavaksi, mutta Venäjän silloinen presidentti Boris Jeltsin oli muuttanut tuomion ensin elinkautiseksi ja sitten 25 vuodeksi – kiitos lappilaisten vankilalähettien, jotka olivat käännyttäneet vangin kristityksi.

”Kaikki on Jumalan käsissä”, Pulkin muistuttaa jälleen kerran kirjeessään, josta huokuu vähään tyytyväisen ihmisen pohjaton optimismi.

Kirjeenvaihtomme on jatkunut jo kahdeksan vuoden ajan, eikä sitä keskeyttänyt edes Pulkinin pakkosiirto Kuolasta Siperiaan. Posti kulkee sinnekin.

Pulkin on edelleen töissä vankilan sikalassa, minne hän rientää ahtaasta, 20 vangin yhteissellistä joka aamu kello 5.30. Työpäivä päättyy kello 20, jonka jälkeen vanki katsoo tv-uutiset, käy nimenhuudossa ja lukee Raamattua kello 10:een, jolloin sellin valot sammuvat.

Ohjelma on sama kuutena päivänä viikossa vuoden ympäri. Sunnuntaisin Pulkin lepää silloin, kun ei kirjoita kirjettä, lue Raamattua tai istu vankilan kappelissa jumalanpalveluksessa.

Tosin viime aikoina miehen ajatukset ovat karanneet tämän tästä vapautumisen hetkeen, joka on edessä ennemmin tai myöhemmin. Pulkin myöntää, että häntä ahdistaa.

”Jos sinulla ei ole rahaa, et selviä. Olet nolla, tyhjä paikka. Entisen vangin on vaikea löytää työtä. Olet ja pysyt aina vankina. Kaikki eivät usko, että vankilassa voi muuttua”, hän kirjoittaa.

Pulkin on ollut saattelemassa paria vankilaystäväänsä vapauteen. Hän tietää, miten homma toimii.

Lähtö on karu hetki, johon ei liity juhlallisuuksia. Sellaisiin ei ole aihetta, eikä mahdollisuuksiakaan. Tapana on, että vapautusaamunaan vanki keittää sellitovereilleen ”tsifiriä”, väkevää teetä. Sen jälkeen hän vaihtaa ylleen siviilivaatteet.

Ongelma on se, ettei vankilassa saa säilyttää siviilivaatteita, eikä siellä ole vaatekauppaa.

Ne, joilla on omaisia tai ystäviä, saavat vapausvaatteensa postipaketissa. Yksinäiset joutuvat tyytymään vankiturvakotien liian pieniin tai suuriin keräyslumppuihin ja usein myös turvakotiin, sillä ilman kotiuttamisosoitetta vangilla ei ole asiaa vapauteen.

Onneksi vapautumisen hetki ei ole löytänyt vielä tietään Dimitri Pulkinin uniin.

”Nukahdan minuutissa siitä, kun pääni koskee tyynyä. Ja nukun hyvin”, hän kertoo ja kiittää siitäkin Jumalaa.

Kirjoittaja on Lapin Kansan pääkirjoitustoimittaja.