Haavisto-ilmiö leimahti

Kun olin pojankloppi, presidentit olivat kekkosia

Mustavalkotelevisiossa näimme kuinka presidentti pussaili happamia neuvostoäijiä – pahennusta herättämättä, pikemminkin hilpeyttä tuoden.

Hän oli ylivertainen kaikkialla, oli hän sitten Lapin hiihtoladuilla tai Uralin takamailla villisian metsästyksessä. Yhtään hole in one -lyöntiä en kuitenkaan muista hänen tehneensä.

Hän oli ylivertainen myös vaaleissa. Tuloslaskenta oli yhtä puuduttavaa kuin oli metronomin tikitys tuonaikaisessa radiossa.

Haukotuttavaa piti tulla näistäkin vaaleista.

Koko alkutalvi oli kuin olisi kuunnellut lastenlaulua Saukista ja pikkuoravista.

Kenellekään ei ollut epäselvää, kuka olisi kuningas.

Näin vaikka Sauli Niinistön kannatus suli vaalitaistelun aikana.

Hiipuminen ei ole yllätys, se on maan tapa presidentinvaaleissa.

Tavatonta oli, että Niinistön kantoaalto kesti kärjessä kokonaista kuusi vuotta.

Kansan syvissä riveissä kuhisi kuin kusiaispesässä. Poliitikkoja on aina syytetty presidenttipelistä. Nyt tätä peliä kävi kansa: miten taktikoida huonompi paha ulos finaalista.

Vihreiden Pekka Haavisto on alkukarsintojen suurin voittaja. Hän nousi kaukaa takamatkalta toiseksi. Hivuttautui huomaamatta, kuin varkain eturiviin.

Haavisto ei herättänyt suuria tunteita, ei intohimoja, ei ärsyttänyt.

Vaikutti puhuvan viisaita ja näytti fiksulta. Ja tästä kansa tykkäsi.

Joitakin tuntui häiritsevän Haaviston perhesuhteet. Paheksunta saattoi tuoda Haavistolle ylimääräisiä sympatiaääniä.

Häntä äänestäneiden mielestä homoudella ei ole käytännön merkitystä presidentin viran hoidossa.

Niinpä. Vielä vähän aikaa sitten puhuttiin kuinka Suomeen valitaan nainen presidentiksi aivan yhtä epätodennäköisesti kuin Yhdysvallat saa mustan päämiehen.

Näin maailma muuttuu. Halusipa sitä tai ei.

Haaviston aika voi vielä tulla.

Vanhastaan tiedetään, että hädän hetkellä kepukansa kokoaa voimansa siilipuolustukseen.

Näin kävi nytkin, puolueesta loikanneet persutkin palasivat maakansan satraappien tueksi nostamaan Väyrystä suosta.

Tuo vyöry oli tuoda Väyryselle kakkospaikan.

Suuri asia tässä näytelmässä on, että siinä piilee hento aavistus perussuomalaisen huuman hiipumisesta.

Iskulausepuhallin Timo Soini ei saanut enää tuulta huuliinsa.

Se voi tietää sekalaisen seurakunnan menoa.

Ainakaan tällä erää Väyrynen ei voi väittää, että media vei mahdollisuudet, gallupit vääristelivät ja vastustajat lapioivat sontaa.

Ei vain itsekehu kantanut. Ei, vaikka otti käyttöön aivan uusia täsmäaseita, mukiarsenaalin ja Vuokko-emännän.

Ja Suomen historian toistaiseksi epäuskottavimmin huumorikampanjan. Entisestä oli jäljellä vain laittamaton uho.

Demareilla lienee edessään jälleen kerran kriisipalaverin paikka.

Tappiota ei selitä vain Paavo ”Pöö” Lipposen habitus, vaan aatteen palon näivettyminen.

Lipponen oli sentään valtiomies, joka demarijohtajana nosti Suomen taantuman pohjamudista kuiville.

Mihin jäi tästä työstä oman väen kiitos?

Kirjoittaja on Lapin Kansan pääkirjoitustoimittaja.