Kekkosen muisto

On vaikea muistaa, mikä on ensimmäinen muistoni Kekkosesta. Todennäköisesti se liittyy hänen kaljuunsa.

Isäni oli kalju, kuten myös hänen isänsä, isänisänsä ja todennäköisesti myös isänisänisänsä edeltäjineen, sillä itsestänikin tuli sittemmin kalju jo ennen keski-ikää.

”Sukuvika”, tiesi äiti.

”Järki ja tukka eivät viihdy samassa päässä”, isä puolustautui ja viittasi Kekkoseen.

Kun synnyin, Urho Kaleva Kekkonen oli ollut Suomen presidenttinä jo kahdeksan vuotta. Hän oli sitä myös seuraavat 20 vuotta.

Kukaan suomalainen – minäkään – ei nähnyt tässä mitään ihmeellistä, arveluttavaa tai edes hävettävää, vaikka tilanne oli sama kuin Kazakstanissa nyt.

Se, että Suomen presidentti oli Kekkonen, oli yhtä itsestäänselvä ja luonteva asia kuin tunturin paljas laki, märkä kohta suossa, keskitalven pimeys tai naavatuppo korpikuusen oksalla.

Monen mielestä – minunkin – Kekkonen oli presidentin synonyymi.

Kun puhuttiin presidentistä, tarkoitettiin Kekkosta. Kun puhuttiin Kekkosesta, tarkoitettiin presidenttiä.

En muista lapsuudestani, enkä edes nuoruudestani ensimmäistäkään presidentinvaalia.

Jälkikäteen olen lukenut, että sellaiset pidettiin 1962, 1968 ja 1978. Yhdet vaalit jäivät väliin, kun eduskunta laati 1973 poikkeuslain, jolla Kekkosen valtakautta jatkettiin Kekkosen toivomuksesta neljällä vuodella.

En muista tapahtumaa, kuten en myöskään sitä, kun Kekkonen hajotti 1975 eduskunnan, koska katsoi kansan äänestäneen väärin.

Muistamattomuuteni ei johtunut järkytyksestä, vaan todennäköisesti siitä, etten nähnyt Kekkosen toimissa mitään ihmeellistä tai edes moitittavaa. Hänhän oli presidentti eli Kekkonen, joka tiesi, mikä oli suomalaisille parhaaksi.

Muistan, että Kekkosella oli kovan jätkän maine.

Kekkonen kaatoi naisia, mistä huolimatta myös miehet ihailivat häntä.

Kekkonen hyppäsi korkeutta kaksi metriä ja juoksi satasen 11 sekuntiin, eikä väsynyt pitkälläkään matkalla. Hän viihtyi Lapin kairoissa, missä UKK tai Urkki, kuten kansa kutsui päämiestään, hiihti tai käveli yleensä 50 kilometriä ennen kahvipaussia.

Kalamiehenä Kekkonen oli saamamies ja jahtimiehenäkin ylivertainen.

Eikä Kekkonen pelännyt Neuvostoliittoa, vaan ryyppäsi sen johtajat pöydän alle. Muumielisiä poliitikkoja ja lehtimiehiä, joita oli onneksi vain kourallinen, presidentti moitti saatanan tunareiksi, mitä he todella olivatkin.

Vaikken muista, luultavasti ihailin Kekkosta.

Olin jo aikuinen, kun Kekkonen teki kohtalokkaan kalareissun Islantiin. Hän jäi sairaslomalle ja erosi pian presidentin virasta, koska ei enää muistanut olevansa Kekkonen eli presidentti.

Eron muistan, kuten kuoleman ja hautajaisetkin, joita katselin televisiosta.

En itkenyt, vaan tajusin, että olin 20-vuotias yhden presidentin mies, joka oli muiden lailla kuvitellut, että Suomen presidentit ovat ikuisesti kekkosia.

Hetken ajan tunsin oloni suomettuneeksi, vaikken ymmärtänytkään vielä täysin sitä, mitä sanalla tarkoitettiin.

Kirjoittaja on Lapin Kansan pääkirjoitustoimittaja.