Antti, 43

Mie lähin aattona hakehmaan kuusta. Ensiksi aattelin hihtää omhaan methään, mutta jotensakki mulla nousi päähän semmonen ajatus, että menenki Kurttuvuoman Lassin palstale. Sinnehän oli aika pitkä matka ja ennenko olin perilä oli sininen hetki. Hiihtelin eestaas ja hain sitä mettän kommeinta joulupuuta. Johan sen löysin sieltä oikein syältä.

Ei siinä mithään, otin sivakat jalasta ja aloin sahhaahmaan. Sahan terä meni poikki. Mie kirsoin ittekseni, että voi saakutti, mutta suomalainen mieshän ei anna periksi. Otin puukon tupesta ja aloin sillä nyystää sitä kuusen runkoa. Hikihän siinä tuli ja sininen käänty hämärän puolele. Mie, että täytyy tässä laittaa kaasu pohjaan, että pääsen hopusta takaisin. Ei auttanu, pimeä saavutti meikäläisen justhiinsa ko olin kuusen kellistänny.

Panin sukset jalkhaan ja lähin sivakoihmaan kotia. Nälkäki kurni mahassa ja öönöstä teki mieli kovasti. Mie painelen siittä naapurin palstalta takaisin omale ja kaikki oli oortningissa. Kuun palanen jäi sölän taka niinko pitiki. Mie hiihtelen kauheaa vauhtia etheenpäin ja veän perässä sitä viimisen pääle tuuheaa ja komeaa kuusta. Kyllä se osasiki painaa ko synti.

Mie pistelen ja luulen, että olen jo Marjavuoman Jaskan palstala, mutta ei mithään. Männyt pyssyy töörevinä, vaikka niitten olis pitäny olla kovasti kitukasvusia. Semmosia mitä nyh Jaskanisävaihnaalta perimällä suomaala kasuaa. Hiihän ja hiihän, pyssäytän ja pyyristelen. Ei helkkarissa, molen eksyny. Mie säikähtän niin, että syän työntyy suuhun asti. Enhän mollu koskhaan ennen eksyny mettässä. Oli se visto tunne. Maloin hiihtähmään etheenpäin ko hullu. Kohta olin samassa paikassa, missä olin kuusen kaatanu!

Siihen mie romahtin. Hiki valu naamaa pitkin, vaikka oli kolmattakymmentä astetta pakkasta. Onneksi oli niin lauhaa, koska tuomosen pakkasenhan huonompiki mies kestää ulkosalla viikon tai pari.

Mie rauhotin itteni, ettei tässä ole mithään hättää, että voipihan sitä jouluaaton näinki viettää. Mie keräsin risuja ja sytytin nuotion. Kaivoin lumen alta esile kaatuhneen kelon ja istuin sen pääle. Söin lunta ja lämmitin nuotiossa herkulisia kuusenkäpyjä ja jyrsiskelin niitä. Kuivatin kampheet nuotiotulen loisteessa, ihhailin taivhaan tähtösiä, joila ei ole hoppua mihinkhään. Yön sölässä mie kaivoin itteleni lumheen kuopan, missä saatoin nukkua. Jo mie nukuinki yhtä sikeästi ko kläppinä.

Heräsin aamupäivän hämährään hetkeen oikein virkeänä ja hoksasin heti missä olin. Meinasin nautiskella vielä hetken tynkkylumisen mettän hiljasuuesta, mutta meiningiksi se jäi. Meikäläisele nimittäin iski niin kauhea koti-ikävä, että unohtin kuusekin kokohnaan ja lähin ko hullu hiihtähmään kotikartanoa kohti .

Oli joulupyhä. Mie astuin pirthiin. Vaimo katto minua vihasesti ja kysy, että missäs se kuusi on? Mie selittähmään juurta jaksain, mitä oli sattunu. Se kuunteli aikansa, nappasi sitte hellän päältä paistinpannun ja humhautti sillä minua päähän. Onneksi mulla oli vielä karvareuhka päässä. Vähän vain tähet vilahtit silmäkulmassa ko mie kellahtin siihen lämpöselle lattialle.

Kirjoittaja on kirjailija ja kuvataiteilija.