Palvottu johtaja
Pohjoiskorealaisten hysteerinen joukkovollotus on hämmentävää katsottavaa.
Rakas Johtaja, Suuri Marsalkka Kim Jong-il oli itsekeskeinen diktaattori ja julma psykopaatti, joka johti maataan kuin despootti.
Hänen johtajuutensa jäljiltä Pohjois-Korea on maailman suurin vitsi. Siitä huolimatta maalle on vaikea nauraa, koska kolmasosa kansasta näkee nälkää, toinen kolmasosa katuu syntymäänsä uudelleenkasvatusleirillä ja ilmeisesti loput huutavat tuskaansa mielipuolipomonsa isän – hän ei ollut yhtään poikaansa parempi – patsaalla, joka on rakennettu aidosta pronssista todennäköisesti orjatyövoimin.
Kuten tiedetään, Korean demokraattinen (!) tasavalta on stalinismin viimeinen ulkomuseo. Silti vollotus herättää kysymyksiä.
Ovatko itkijät tosissaan vai itkevätkö he vain siksi, että ainoat vaihtoehdot ovat: joko itket tai sitten itket ja itket?
Vaan on sitä osattu Suomessakin.
Rovaniemeläinen ukkoherra, jo edesmennyt Aarne Koskiniemi ei unohtanut koskaan talvea 1953, jonka hän vietti Kolarin Venejärven savotalla. Venejärvi oli tulipunainen kylä, joka vannoi stalinistikommunismin nimeen.
Elettiin maaliskuun alkua. Kevät painoi päälle ja puut piti saada jokirantaan ennen lumikelin loppumista.
Silti savotta pysähtyi. Liput lepattivat puolitangossa. Normaalisti täysin suruttomat jätkät olivat yhtäkkiä murheen murtamia sätkiä.
Stalin oli kuollut.
Henkilökultti ei ole tyypillinen, suomalainen ilmiö.
Pari poikkeusta löytyy historiasta. Toinen niistä on Urho Kekkonen ja toinen kommunismi.
Jälkimmäinen eroaa edellisestä ainakin siinä, että tiettävästi vain kommunismi on saanut suomalaiset kantamaan jumalolennoksi korotetun henkilön kuvaa julkisella paikalla.
Joku saattaa vielä muistaa takavuosikymmenien vappumarssit sekä niiden Stalin-, Lenin- ja Marx-kuvat. Sen sijaan Kekkonen joutui tyytymään muutamaan patsaaseen, museoon, katuun, juhlarahaan, kansallispuistoon ja palvontayhdistykseen.
Omituisinta kommunistien henkilöpalvontatavassa oli se, että kommunismin aate perustui ateismiin, joka kielsi jyrkästi Jumalan ja jumalat.
Outoa oli myös se, että historia todisti Leninin ja varsinkin Stalinin mieheksi, joka jätti jälkeensä lähinnä tuhoa, surua ja hävitystä.
Venejärven savotan jätkät jatkoivat töitään Neuvostoliiton kommunistisen puolueen määräämän suruajan jälkeen.
Pari viikkoa myöhemmin työmaa pysähtyi jälleen. Tällä kertaa tyhjää oli potkaissut joku pienempi kommunistikiho jossakin suuren ja mahtavan itänaapurin monista satelliittimaista.
Aarne Koskiniemi – joka tunnettiin jämptinä, ehdottomana ja äkkipikaisena miehenä – tiesi, ettei tähän tautiin auttanut edes nyrkin pieksäminen pöytään.
”Silloin sammutin illalla hasakkilampun, kömmin sänkyyni, ristin käteni ja pyysin: anna hyvä Yläpihan Ukko noiden kommunistipamppujen elää, että saisin tämän savotan kunnialla loppuun”, ukkoherra muisteli Tapio Vilkunan mainiossa kirjassa Savitalon pojat savotalla.
Kirjoittaja on Lapin Kansan pääkirjoitustoimittaja.
Hyvä kolumni, mutta kenen kirjoittama? Miksi kirjoittajien nimt puuttuvgat?
Ilmoita asiaton kommentti