Petsamo paljastaa
Niin sanottuna junantuomana ei ole aina ollut kovin helppo perehtyä peräpohjalaisten asioihin. Vaikka on syntymästään asti asunut Lapissa, muualta tulleet vanhemmat ovat tehneet sen, että aina ei ole oikein ymmärtänyt kaikkea.
Silti luulin olevani raiteilla, kun olin Uuden Suomen toimittajana mukana ensimmäisellä petsamolaisten kotiseuturetkellä sitten Neuvostoliiton kaatumisen. Se oli kesäkuuta 1990.
Kaikenlaista käsitinkin. Mutta en kaikkea.
Ymmärsin tämän lopullisesti luettuani Veikko Erkkilän kirjan Viimeinen aamu. Vastajulkaistu kirja kertoo neuvostopartisaanien tihutöistä Suomessa Jatkosodan aikaan.
Tapani mukaan lähdin hortoilemaan Nikelissä pitkin katuja. Sanottakoon Nikel, eikä Kolosjoki, koska suomalaisten ”oikeus” Petsamoon on historiantutkimuksen valossa kyseenalainen.
Nikel on rakennettu Stalinin tyyliin. Sen keskusta on kokonaan ”uusi”.
Mutta harhapolut olivat kiinnostavampia. Päädyin sivummalle, rakennukseen, joka näytti suomalaisten tekemältä. Juuri sellaista kulmikasta funktionalismia, kuin 1930-luvulla oli tapana rakentaa.
Kuutio törrötti karulla maalla. Ovessa luki, että museo. Eikun sisään.
Olin hämmästyksestä lyöty. Rakennuksen toisessa kerroksessa oli täydelliset kuvaukset kaikista tiedossani olleista partisaanien retkistä Suomeen – päivämäärät, reitit, kohteet, uhrit, kaikki.
Mitä en tiennyt, on tämä: siinä maailmanhistorian vaiheessa venäläiset vielä, ainakin osittain, kuten Erkkilän kirja monissakin kohdissa todistaa, kiistivät ylipäätään tehneensä mokomia tekoja. Vielä tuolloin he väittivät niitä milloin saksalaisten, milloin suomalaisten provokaattoreiden teoiksi.
Olin ison uutisen äärellä. Uusi Suomi olisi julkaissut sen vuorenvarmasti.
Minä vain en ymmärtänyt sitä. Erkkilä ei – ainakaan sen mukaan, mitä kirjassa lähteiksi mainitaan – ole käynyt tässä museossa.
Sittemmin olen käynyt Lokassa, Kuoskussa, Laanilassakin, mutta en Seitajärvellä. Nämä paikat, ja muutamat muutkin, ovat piirtyneet mieleeni. Niistä voi sanoa, että edes kaikenkattavan poliittisen korrektiuden keskellä niistä ei pääse eroon.
Ne ovat. Mutta niistä on myös päästävä yli.
Ehkä auttaa ajatella, että Nikelin partisaanimuseo ei ollut keskellä kylää. Keskellä kylää oli jotain aivan muuta.
Ystävyystilaisuus kulttuuritalolla oli lopussa, kun talon johtaja Vjatšeslav Afonejen vinkkasi minulle ja kuvaajalle, että olisi vähän näytettävää.
Kävelimme pitkään talon kellarikerroksessa, kunnes päädyimme – eläintarhaan.
Todellakin, talon kellarissa oli kymmenittäin kirahvia pienempiä eläimiä: apinaa, käärmettä, papukaijaa, riikinkukkoa, ilvestä, piekanaa, maakotkaa, haisunäätää – jopa kengurupariskunta.
Kysyin, kuinka tämä on mahdollista, näinkin syrjäisessä paikassa.
”Syrjäisessä”, kummasteli Afonejen. ”Tällainen eläintarhan pito on maailmalla hyvinkin yleinen harrastus. Eikä tästä ole kuin parin tunnin ajomatka Muurmanskin lentokentälle ja sieltä on useita lentovuoroja vuorokaudessa Moskovaan. Mehän olemme maailman keskellä.”
Kirjoittaja on Kemijärveltä ja työskentelee
viestinnän suunnittelijana Suomen Metsäyhdistyksessä.
Sota-aikainen minsteri Erkko voi todella tuntea haudassaan vittuiln makua. Kommunismipropkanda on kuitenkin myös kuollut ja kuopattu kun sen suoltama Pravda paljastui ihmisvihaksi, joka ilmentyi partisaanien julmuuksinakin.
Ilmoita asiaton kommentti