Kiitos

Kun astelin runsaat neljäkymmentä vuotta sitten Keskipohjanmaan Haapajärven aluetoimitukseen, tein samalla uravalintani.

Silloinen oppi-isäni Ilmari Luhtasela pani nuoren kesätoimittajan kuitenkin ensin testiin. Hän lähetti minut haastattelemaan satavuotiasta papparaista.

Päivänsankari makasi sivusta vedettävässä puusängyssä ja vastaili kaikkea muuta kuin mitä yritin häneltä kysellä. Juhlakalun kuulo oli olematon.

No, synttärijutun herrasta kuitenkin tein. Se ilmeisesti vakuutti oppi-isäni, sillä sain pitää pestin ja lähteä kulkemaan journalistin mielenkiintoista polkua.

Nyt rengas alkaa työuran kohdalta sulkeutua. Jäljellä on enää kolme työpäivää, joten on kiitoksen aika.

Parhaan palkinnon kirjoittajalle antaa lukija. Olen saanut vuosien varrella suuren määrän palautetta ja mikä mahtavinta, ei läheskään aina kielteistä. Myönteiset kommentit ovat tuupanneet minua eteenpäin niinäkin päivinä, jolloin taivas on niin raskaissa pilvissä, että ne tuntuvat painavan pään hartioiden väliin.

Kun puhelin soi aamulla ja soittaja kertoo tarinani pelastaneen hänen päivänsä, pelastuu samalla omakin päivä. Näin se vain menee.

Olen vuosien saatossa kehittänyt oman tyylini panna sanoja riviin. Olen yrittänyt kirjoittaa elämänläheisesti ja höystänyt tarinoitani omanlaisellani huumorilla. Siihen kuuluu ehdottomasti itselle nauramisen taito.

Pitkää työsarkaa kuokkiessani olen ollut etuoikeutettu. Jokainen päivä on ollut erilainen ja jokainen kokemus on ollut yhtä arvokas. Mieleeni on tallentunut niin paljon muistikuvia, että niiden kertomiseen tarvittaisiin tilaa monen lehden verran.

Yhden vaikuttavimman tapaamisen koin aikoinaan Kiilopäällä, kun presidentti Urho Kekkonen vieraili viimeisen kerran Lapissa. Jo teräskuntonsa menettänyt Kekkonen istui yksinäisenä kabinetin pöydän päässä ja silloin tajusin, että todistin historiaa.

Erittäin lämmin muistikuva jäi uran alkutaipaleelta silloisen Neuvostoliiton kirkon päämiehestä. Sain häneltä raja-asemalla riipuksen, joka on edelleen tallessa. Se oli pieni teko suurelta mieheltä, mutta suuri ele nuoren toimittajan kannalta katsottuna.

Kun itsenäisyyspäivänä katselin linnan juhlia, palasi väkevänä mieleeni se vuosi, jolloin sain olla sielläkin mukana.

Hyvä tarina syntyy silloin, kun työpari eli toimittaja ja kuvaaja ovat samalla aaltopituudella. Siksi en malta olla mainitsematta Rissasen Hessua, joka intoutui aina journalistin hulluimmastakin ideasta.

Istuimme kerran Auttissa vaaran päällä ja söimme savusilakoita samalla juttua ideoiden. Ja tarina siitä syntyi, eikä aivan huono tainnut ollakaan.

Maailma on tarinoita täynnä. Tämä on vain yksi niistä. Todennäköisesti kerron niitä vielä jossakin muodossa jatkossakin.

Mutta nyt on kiitoksen aika. Nöyränä suuntaan sen lukijalleni.

Kirjoittaja on Lapin Kansan erikoistoimittaja