Presidenttisirkus

Tosikierroksilla eli kymmenine yhteistentteineen ja paneelikeskusteluineen käynnistynyt presidenttipeli tuo mieleen omat takavuosien kirjailijakiertueet pitkin ja poikin maakuntaa.

Yritän selittää miksi.

Kunkin ehdokkaan oman ohjelman lisäksi heitä revitään liki päivittäin eri kokoonpanoissa televisiokanavien monenkirjaviin väittelyihin tai erilaisten organisaatioiden ja laitosten tapahtumiin.

Muutaman kampanjakuukauden aikana ehdokkaiden kannat mitä ihmeellisimpiin asioihin ehtivät tulla liiankin tutuiksi. Ikävystyttävän tutuiksi ja ikävä kyllä asioihin, joilla ei ole mitään tekemistä presidentin tehtävän kanssa.

Kampanjat ovat vaalitavankin vuoksi julkisuussirkusta, jossa ehdokkaat ja media käyttävät toisiaan hyväksi ja jota vaalikarja seuraa joko hämmentyneenä tai tympääntyneenä.

Kirjailijakiertueellakin siihen osallistuvista otetaan kaikki hyöty irti. Kiertueen loppupuolella kollegat osaavat jo lähes ulkoa toistensa tarinat ja vastaukset kysymyksiin, jotka toistuvat samankaltaisina paikasta toiseen.

Tuntuu kuin olisi mukana näytelmässä, jossa jokainen pyörittää rooliaan ja yrittää, jos jaksaa ja viitsii, improvisoida siihen välillä edes hitusen uutta ja virkistävää.

Kirjailijakiertueella on joka tilaisuudessa uusi, ei tosin aina valtavan vastaanottava yleisö, mikä sinänsä velvoittaa yrittämään parastaan.

Niin on osin presidenttisirkuksessakin, mutta valtakunnallisia tv-lähetyksiä todennäköisesti katsoo lähes sama porukka kanavasta riippumatta. Eli he, joita vaalit tai edes niiden ympärillä käyvä kuohunta sattuu kiinnostamaan.

Keskeisten ehdokkaiden kannat presidentin tehtävän kannalta olennaisiin kysymyksiin ovat olleet jo pitkään tiedossa. Siksi he joutuvat toistelemaan niitä heti kampanjan alkuvaiheessa. Kun sama todennäköisesti kertautuu väittelystä ja haastattelusta toiseen, kampanjat jauhavat yhtä ja samaa kuin vinyylilevy, jossa neula on juuttunut paikalleen.

Kun ei muuta erityisempää reagoitavaa tai keskusteltavaa ilmene, yleisön ja erityisesti median huomio kiinnittyy tyhjänpäiväisyyksiin. Väittelyiden odotetaan olevan viihdyttäviä ja nokkelaa sanailua ja kun ne eivät sitä ole, petytään.

Kun ehdokkaat esimerkiksi pannaan kilpaa kehuskelemaan sillä, ketä Euroopan ja maailman vaikuttajia he sattuvat tuntemaan, katsojakin joutuu nolostumaan.

Presidentin valtaoikeuksia kaventaneiden uudistusten ja toisaalta kansan odotusten välillä on ammottava kuilu. Sitä ei suinkaan korjaa se, että ehdokkaat, nimiä mainitsematta, yhä vastuuttomasti ruokkivat kuvitelmia presidentin mahdollisuuksista puuttua lähes kaikkeen, mitä ympärillämme tapahtuu.

Ulkopoliittista valtaa presidentillä on yhä, mikäli yhteistyö kulloinkin istuvan pääministerin ja muun hallituksen kanssa sujuu. Muutoin hänellä on välineinään vain arvovaltansa ja auktoriteettinsa.

Niiden hankkiminen ja ylläpitäminen voi olla vaivalloista, jos ja kun vaalisirkus pahimmillaan alistaa heidät koko kansan klovnien tasolle.

Kirjoittaja on rovaniemeläinen toimittaja-kirjailija.