Suomalainen hiihto rämpii taas suossa

Eikö se olisi jo riittänyt? Näin huokaisee varmasti moni penkkiurheilija, joka on kuullut tuoreimmat uutiset hiihtorintamalta. Suomalainen maajoukkuetason hiihtäjä on ilmeisesti jälleen poikennut kaidalta ladulta.

Lahti ja hiihdon raju rypeminen kielletyissä aineissa on vielä hyvin muistissa. Juuri kun arvet pikku hiljaa alkavat parantua, käännetään veistä uudelleen haavassa. Menettelyä ei voi mitenkään ymmärtää.

Hiihtäjä Juha Lallukkaa epäillään kasvuhormonin käytöstä. Tiettävästi jo syyskuussa otettu A-näyte osoittautui positiiviseksi ja maanantaina tutkitusta B-näytteestä odotetaan kaiken aikaa tietoja.

Kärähtäminen ei olisi voinut sattua pahempaan aikaan. Kansainvälinen kilpailukausi on alkamassa, ja suomalaishiihdon puhtauden osoittamiselle on edelleen tarvetta. Jo yksi tapaus vetää maton kaikkien pyrkimysten alta.

Maallikonkin on vaikea ymmärtää, miten tässä näin voi käydä. Eivätkö takavuosien kovat kokemukset ole opettaneet mitään? Nähtävästi kaikkien kohdalla ei, niin synkältä tilanne näyttää.

Suomalaisen naishiihdon keulakuva Aino-Kaisa Saarinen ehti jo luonnehtimaan tilannetta surulliseksi. Sitä se kiistatta on. Vaikka kyse olisikin yksittäistapauksesta, sen vaikutukset ulottuvat paljon laajemmalle.

Ei hiihtoyleisökään määrättömästi takaiskuja kestä. Jos dopingtapauksia alkaa ilmaantua jatkuvasti, voivat katsojat ladun varrelta kadota. Sama koskee lajin tukijoita, jotka vääntävät rahahanat entistä tiukemmalle.

Aina positiivisesti ajatteleva Aino-Kaisa Saarinen totesi, että tapaus kuitenkin osoittaa, että testausjärjestelmä toimii.

Tottahan se on, mutta se on kuitenkin pieni lohtu siihen verrattuna, millaisen kolhun laji jälleen saa.

Norjan ja Ruotsin lehdet ottavat tapauksesta varmasti kaiken mahdollisen irti. Vahingonilo on monesti suuri ilo, eikä sitä haluta jättää hyödyntämättä. Lokaa heitetään railakkaasti, se on varmaa.

Urheilu kaikkinensa ja myös maastohiihto on nykyisin niin rajua kilpailua, että houkutukset vilpin käyttöön ovat näköjään suuret. Testausmenetelmien kehittämisessä pyritään pysymään vähintäänkin peesissä, ja se taas saa aikaan sen, että vilppi useimmiten paljastuu.

Pahinta tässä on, että yksittäinen urheilija aiheuttaa suurta vahinkoa ei vain itsensä uralle, vaan koko lajille ja muille kilpailijoille. Kun dopingista käy käry, ajatellaan helposti, että kyse on laajemmasta ilmiöstä.

Hiihdon parissa työtään tekevien pitää viimeistään nyt hätkähtää. Yksittäisten urheilijoiden on herättävä. Yhtään tapausta ei enää tarvita. Jo tapahtuneiden paikkaamisessakin riittää yhä töitä.