Häpeä
Sanotaanpa herra Hakkaraisesta muuten mitä tahansa, tällä kertaa hän on oikeassa. Mies nimittäin sanoi eduskunnassa, että on häpeä, kun veteraanit joutuvat tulemaan Arkadianmäelle kerjäämään kuntoutusrahoja.
Kaiken aikaa harveneva veteraanijoukko marssi päättäjien pakeille hattu kourassa. Valtiolta kun ei ole liiennyt tarpeeksi rahaa, jotta kuntoutusta tarvitsevat pääsisivät hoitoon.
Tilanne vaikutti jotenkin hullulta. Uuden sukupolven ministeri hymyili ja lupaili, että kyllä te rahaa saatte, kunhan me asiasta olemme päättäneet.
Samaan aikaan Suomi puhuu suurella suulla Kreikalle maksettavista tuista ja yleensäkin eurokriisin alttarille uhrattavista rahoista. Summat ovat aivan toiset, mitä harmaantuneet sankarit ovat vailla.
Jonkinlaista häpeää siinä pakostakin tunsi. Sama häpeän tunne on hiipinyt mieleeni, kun ovelle on ilmestynyt sotapoika veteraanikeräystä hoitamaan.
Ei, ei se ole sotapojan vika, ei tietenkään. Vika on jossakin muualla, jos itsenäisyyden puolesta taistelleille joudutaan kerjäämään rahaa ovilla.
Aina olen roposeni keräykseen antanut ja annan vastakin. Kysyä vain sopii, onko menetelmä oikea rahoittamaan ansioituneiden vanhusten kunnollinen elämänilta.
Järjestetäänhän työikäisillekin toimiva työterveyshoito. Taisteleminen oli noiden miesten työtä ja terveydenhoidon järjestäminen viimeistään nyt on meidän kaikkien velvollisuus.
Sama pätee tietenkin naisiin, jotka sotatoimiin tai kotirintaman ponnistuksiin osallistuivat.
Onkohan kysymys siitä, että ihmisellä on niin lyhyt muisti? Ja onko ihmisen muisti valikoiva? Me ehkä unohdamme ikävät asiat nopeasti.
Sodasta on kulunut niin kauan, että käveleviä muistutuksia ei enää paljon kylänraitilla ole. Veteraaneista suuri osa on siirtynyt rajan taakse, niin myös sodassa vammautuneista invalideista.
Siksi olisi enemmän kuin kohtuullista, että niille, joille elinpäiviä tähän saakka on suotu, olisi tarjolla tukea. Sen he ankarien kokemustensa jälkeen ovat ansainneet.
Vaikka euroalue kieriskelee kriisissä, Kreikka tarvitsee lisää tukea ja rahanreikiä voi ilmaantua lisääkin, ei veteraanien kuntoutus voi olla niin iso menoerä, että rahaa siihen pitää kerjätä. Noilla vanhoilla miehillä ja naisilla ei kaiken lisäksi ole mitään osuutta Euroopan ongelmiin.
Hymyilevät ministerit eivät tiedä mitään siitä kauhusta, mitä veteraanit aikoinaan kokivat. Miehet palelivat ja pelkäsivät poteroissaan ylivoimaisen vihollisen edessä.
Vähintä, mitä heille voidaan suoda, on taata se ”työterveyshuolto” ainakin näin jälkikäteen.
Juuri nyt yhteistä rahaa uppoaa monenlaisiin tarkoituksiin. Johtajat kuittaavat valtavia palkkoja ja eläkkeitä.
Sotapojat kiertävät ovilla ja vanhat miehet anelevat nöyrinä tukea päättäjiltä.
Jos tämä ei ole häpeä, on se ainakin käsittämätöntä kiittämättömyyttä.
Kirjoittaja on Lapin Kansan erikoistoimittaja
Suomalaliassa veteraanisäätiöt ja -järjestöt panttaavat tietoisesti rahojaan, koska ne rahat tullaan käyttämään tulevaisuudessa Afrikan sarven ja Lähi-idän sisällissotien sotaveteraanien kuntouttamiseen sekä näiden perheiden yhdistämiseen Suomessa!
Ilmoita asiaton kommentti