Viipyillen norsun ja nobelistin kyydissä

Kirjat

José Saramago: Elefantin matka. Tammi.

Sadunomainen ja viipyilevä matka elefantin ja nobelisti José Saramagon (1922-2010) kanssa ottaa aikansa. Se ei sovi hoppuhousuille eikä niille, joiden pitää tietää, mikä on aikuisten oikeesti totta.

Viimeiseksi jääneessä romaanissaan portugalilainen Saramago kääntää toden ja epätoden päälaelleen kertoilemalla uskonnollisia tarinoita, joita luullaan saduiksi.

Jos toisen uskonnollisen viitekehyksen kertomukset ovat meille satuja, kuinka voimme olettaa muiden pitävän omia uskonnollisia käsityksiämme oikeina?

Henkilökohtaisesti en voi sanoa fanittavani Saramagon ylösalasmaailmaa. Ehkä olen näitä suoraviivaisia suhareita, jotka eivät ymmärrä vihjauksesta.

Saramagon ovela kritiikki esimerkiksi katolilaisuuden kaksinaismoralismia vastaan tuntuu minusta puukolta selkään, vaikka joku hienommin virittynyt lukija varmasti pitää taktiikkaa salaviisaana.

Elefantin matkassa on kuitenkin myös tosipohjaa. Portugalin kuningas, Juhana III, on päättänyt antaa elefantin kihlajaislahjaksi vaimonsa serkulle, Itävallan herttua Maksimilianille. Eletään vuotta 1551, kun Salomo-elefantti ja sen hoitaja Subhro matkaavat Lissabonista Wieniin.

Maisemat salpaavat hengen kauneudellaan. Muusta hengenravinnosta huolehtii elefantinhoitaja Subrho, joka tarinoi omaperäisellä tavallaan.

Historiallisen romaanin etäisyyttä nykypäivään (tai todellisuuteen ylipäänsä) korostaa se, että kaikki erisnimet on kirjoitettu pienellä.

Saramago on kirjailija, johon joko tykästyy tai sitten ei.

Kielellinen saivartelu lienee hänelle ironian väline. Matkaan halajavien kannattaa vain kiikkua elefantin selkään ja pitää kyljistä kiinni. Tai korvista, jos Salomo muuttuukin Dumboksi.

Heidi Lakkala