Uuden ajan viikingit pulassa

Kirjat

Ardaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla. Suom. Seija Holopainen. Blue Moon.

Arnaldur Indriðason on pannut aikaisemman kiistattoman keskushahmonsa komisario Erlendurin pitkälle lomalle vanhoille kotiseuduille, eikä hänestä ole aikoihin kuulunut juuri mitään. Tämä lienee kirjailijalta hyvin harkittu teko, joka antaa mahdollisuuden syventää muiden vakiohahmojen kuvaa.

Jo edellinen (Sameissa vesissä) oli Elinborgin tarina, jossa sijaa saivat varsinaisen rikosjuonen ohella hänen perheensä, kotielämänsä, ihmissuhteet. Jyrkänteen reunalla on Sigurður Ólin juttu.

Keskushenkilön vaihtuessa luonnollisesti myös tarinan näkökulma vaihtuu. Erlendurin suuri mielenkiinnon kohde kirjallisuudessa on vaellus- ja retkeilykertomukset, joissa paneudutaan Islannin villiin ja arvaamattomaankin luontoon (Se on merkittävässä osassa myös tässä romaanissa, mutta oleellisena osana varsinaista juonta), Elinborg on jo yhden keittokirjan keittiöihme; Óli viettää Bergþórasta erottuaan pitkiä iltoja seuranaan satelliitin välittämää selostusta amerikkalaisesta jalkapallosta ja baseballista.

Elämä etenee tämänkin tarinan myötä siihen malliin, että Ólin on vakavasti pysähdyttävä miettimään arvomaailmaansa. Hän on syntynyt ”epäsäätyisestä” avioliitosta, isä duunari ja äiti ekonomi. Hän tunnistaa itsessään snobistisuuden, jonka omille teilleen lähtenyt vaimo panee äidin tiliin.

Jyrkänteen reunalla käsittelee rinnakkain kahta tapausta, joihin Óli joutuu mukaan, toiseen paljolti kollegojen tahdon vastaisesti, toiseen hän jollain tavalla ajautuu.

Ystävän ystävä on joutunut kiristyksen kohteeksi. Hän on vaimonsa kanssa osallistunut swingausbileisiin, arkisesti ilmaistuna parinvaihtokokoontumisiin – videotallenne, jota käytetään kiristysvälineenä olisi esimerkiksi netissä tuhoisa vaimon nousevalle poliittiselle uralle.

Óli suostuu puhumaan järkeä kiristäjälle, mutta kun hän saapuu tämän asunnolle, nainen löytyy pahoinpideltynä olohuoneen lattialta. Nainen kuolee vammoihinsa, joten rikos on astetta vakavampi.

Tutkimukset johtavat vähitellen pankki- ja finanssimaailmaan, jossa toimivia Islannin ihmeen toteuttajia Óli on tähän saakka arvostanut. Indriðason käyttää nimitystä ”viikingit”, eikä vailla ironiaa. Rikkaudet ovat vain kupla, ja kuplalla on taipumus poksahtaa.

Toisessa tapauksessa on kysymys kostosta, jonka toteuttaja on vuosia sitten joutunut äitinsä uuden avomiehen hyväksikäyttämäksi.

Ólille toimitetaan filminauhan pätkä, jossa noin kymmenvuotias poika anelee jotakuta lopettamaan. Takaumissa palataan koskettavasti varsin ankeaan lapsuuteen. Indriðasonin Islanti ei ole vain satujen ja saagojen saari. Kirjailijalla on tarkka silmä ihmisten ja yhteiskunnan heikkouksille ja epäkohdille.

Toivottavasti Erlendurkin vielä palaa lomaltaan. Työtovereiden ohella lukijakin hieman kaipaa tätä jähmeähköä jässikkää.

Tapio Nevala

Julkaisemme kritiikin

postuumisti.