Sodan arpi tykyttää

Kirjat

Eeva Vuorenpää: Arvet. Romaani sotavuodesta 1941, Minerva.

Aija on laivamatkalla Tallinnaan yhdessä ystävättärensä kanssa. Hänen huomionsa kiinnittyy yksin matkustavaan tyylikkääseen, harmaahiuksiseen naiseen. He istuvat yhdessä samaan kahvipöytään, esittäytyvät. Nainen kertoo olevansa Tel Avivista, arvatenkin siis juutalainen. Nainen, Nina Goldberg, haluaa nähdä Tallinnan uuden synagogan ja samalla käydä Pärnussa. Alkaa kertoa suomalaisnaisille tarinaansa.

Vuorenpää limittää sopivan lyhyinä kappaleina Aijan ja Ninan kokemukset toisiinsa. Aija sanoo arpensa olevan pieni, pieni Ninan arpiin verrattuna. Silti Aija kuulee vieläkin hälytyssireenien ujelluksen, pommikoneiden jylinän, muistaa kuukaudet sotasairaalan 4-vuotiaana pikku-potilaana.

Aija oli kaikkien lemmikki, maskotti, joka kauniisti lauloi sota-ajan lauluja ”Mä vartiossa seison nyt yössä yksinäin”. 10-vuotias Nina puolestaan oli samaisena vuonna ollut jo vuoden saksalaisten Ravensbrűkin keskitysleirillä. Pikkusisko ja äiti kuolivat, isä ja veli vietiin Auschwitziin. Sisarensa kanssa he yrittivät toisiaan lohduttaa nälkäisinä, viluisina, kädet kovan työn kovettamina.

Kauhuissaan he kuuntelivat aikuisten puhetta nuorten tyttöjen steriloinnista, mitähän se tarkoittaa? Sitäkö, etteivät juutalaistytöt koskaan voi saada lapsia? Sisarukset yrittivät selviytyä haaveilemalla, muistelemalla aikaa ennen sotaa. Viisi vuotta leirillä ja sitten vapaus. Pari vuotta myöhemmin Sveitsistä Haifaan ja vihdoin Jerusalemiin.

Hieman irralliselta aluksi tuntuivat puolen sivun mittaiset tekstin pätkät Pärnun traagisesta menneisyydestä. Pärnussa surmattiin sodan aikana kaikki juutalaislapset ja tässä tietyssä synagogassa 34 lasta sai vuonna 1941 kauhean lopun, heidät tapettiin kaasulla. Sama lapsuuden pimeä varjo – sota - yhdisti Aijan, Ninan ja 34 juutalaislasta. Myöhemmin myös Aija lähti tutustumaan synagogan raunioihin.

Laatudokumenttien kuvaaja-ohjaaja Eeva Vuorenpää romaanissaan kertoo inhimillisellä lämmöllä ja eläytyen näiden pienten lasten tarinaa. Vaikka sama sota jätti arpia aikuisiin, lasten kokemaa ei näin hyvin ole missään tuotu esiin. Vuorenpää osaa aistia lapsen kauhun ja hädän ja nostaa hänet tasavertaiseksi tuntevaksi ihmiseksi. Kirjassa on myös lempeää huumoria: pieni Aija karkaa löytääkseen isänsä rintamalta. Yli 70 vuotta: arvet tykyttävät vieläkin.

Ritva Saario