Suomi – rauhanturvaamisen pieni suurvalta jo yli 50 vuotta
- Suomalaiset rauhanturvaajat ovat arvostettuja maailmalla. Kirjan kuvitusta.
Kirjat
Rauli Virtanen: Suezilta Afganistaniin. Suomalaiset rauhaa turvaamassa, WSOY.Jo yli puoli vuosisataa on Suomea voitu kutsua rauhanturvaamisen pieneksi suurvallaksi. Vuonna 1956 lähtivät ensimmäiset miehet Suezille. Koulutukseen ei ollut aikaa, kaikki muukin oli melko epämääräistä. Eikä tositoimiinkaan kunnolla päästy, arki oli puuduttavaa ja turhauttavaa. Viinan kanssa läträttiin alkuvuosina melkoisen raskaasti eivätkä seksitauditkaan jääneet tuntemattomiksi. Eräs mukana ollut katsoo suomalaisen rauhanturvaajan olevan parhaimmillaan silloin, kun toiminta on omatoimisuuden varassa. Ja se vain terästää, kun ympärillä vähän paukkuu.
Rauli Virtanen on jälleen tehnyt ansiokkaan työn kokoamalla upean teoksen suomalaisista, jotka ovat turvanneet rauhaa niin Golanilla kuin Kyproksella, Afrikassa, Lähi-idässä, Balkanilla, Afganistanissa. Valtava määrä haastatteluja, dokumentteihin tutustumista, saaliina myös harvinaisia arkistokuvia.
Rauhanturvatoiminnan luonne on vuosien kuluessa muuttunut huimasti. Operaatiot ovat yhä vaativampia. Kriisinhallintaa vai osallistumista sotatoimiin? Eräs haastatelluista toteaa, ettei lähtenyt enää mukaan Afganistaniin, koska koulutuksessa harjoiteltiin tilanteita, joissa jouduttiin ampumaan kohti; heistä oli tullut jo Kosovossa osa kansainvälistä sotakoneistoa. Virtanen tuo hienovaraisesti esiin sen, miten politiikka oli joskus hyvin vahvasti mukana. Esimerkkinä noottikriisi, Kongo – Kekkonen ei halunnut Neuvostoliiton pelossa sotkeutua suurvaltapeliin. Rauhanturvaajan arki oli toisinaan kovin karua. Hyvän kuvan tästä saa erään korpraalin vaimolleen lähettämistä kirjeistä: kova koti-ikävä, huoli perheestä ja omasta selviämisestä. Kotiin palanneilta kyseltiin toisarvoisia asioita, kukaan ei todella ollut aidosti kiinnostunut.
Sodan keskellä monen mieli muuttui suhtautumisessa esim. Israeliin: pieni maa siellä arabien puristuksessa! Näkemykset piankin muuttuivat tasapuolisemmiksi, kun joutui omakohtaisesti näkemään, miten israelilaiset suhtautuivat YK:hon ja paikallisväestöön liittolaisensa SLA:n kanssa.
Suomalainen rauhanturvaaja ei pahemmin hötkyile, hän on puolueeton, kunnioittaa paikallista kulttuuria. Suomalainen koputtaa oveen siinä, kun amerikkalainen potkaisee sen sisään. Etenkin humanitaarisen avun kytkeminen rauhanturvatoimintaan teki suomalaisista entistä suositumpia.
Perinteinen rauhanturvatoiminta muuttui Balkanin sotien aikana sotilaalliseksi kriisinhallinnaksi, kirjoittaa Virtanen. YK:n rinnalle nousivat vaihtoehtoisiksi toimijoiksi EU ja Nato.
Kirjan loppuosassa pohditaan Suomen tulevaisuutta rauhanturvatoiminnassa. Onko Suomi jäämässä perinteisten rauhanturvaajamaiden eturintamasta? Puuttuuko Suomelta pitkäaikainen visio? Osaamista kyllä olisi.
Ritva Saario
