Kaamoskertomuksia gotiikan yöstä

Kirjat

E. T. A. Hoffmann: Yökappaleita. Suomentanut Markku Mannila, Teos.

E. T. A. Hoffmann (1772-1822) oli Da Vinci -tyyppinen nero, joka lakimiestyönsä ohella hallitsi myös musiikin ja kirjallisuuden. Porvarillisuudesta miekkosta ei voi syyttää; usein hän näki jopa nälkää, kun yritteliäisyyttä ei palkittu.

Musiikin ystävät tuntevat E. T. A. Hoffmannin parhaiten teoksesta Pähkinänsärkijä, jonka Pjotr Tsaikovski sävelsi baletiksi. Silti Hoffmannin merkitys tuntuu iki-ihanaa teostakin laajakantoisemmin kirjallisten lajityyppien saralla. Hän on osaltaan ollut synnyttämässä modernia fantasia- ja kauhukirjallisuutta.

Yökappaleita on vangitseva kahdeksan kertomuksen kokoelma merkillisiä sattumuksia romantiikan ja kauhun kaltevalta pinnalta. Goottilaisiksikin novelleja voisi siis luonnehtia. Minusta ne ovat vanhanaikaisen viehättäviä aikuisten kummitusjuttuja.

E. T. A. Hoffmannin kieli on ajan patinasta huolimatta hämmästyttävän notkeaa ja modernia. Vuosisatojen takaisia tarinoita on nykylukijankin helppo seurata. Aihepiirihän onkin kaoottisuudessaan ja käänteislogiikassaan aivan kuin dekonstruktion klassisesta määritelmästä.

Kauhukirjallisuuden ystävä astuu E. T. A. Hoffmannin goottilaiseen kartanoon kuin kotiinsa. Toivottavasti satunnaisempikin vieras silti piipahtaa. Nyt on nimittäin tarjolla harvinaislaatuisen herkullinen ja tasokas katatus erinomaista kirjallisuusgourmet’ta.

Novellien nimet tekevät kunniaa goottilaiselle perinnölleen. Nukuttaja, Ignaz Denner, Jesuiittakirkko, Sanctus, Autio talo, Majoraatti, Pyhä lupaus ja Kivinen sydän. Teos kantaa kustantajana vastuunsa myös sellaisen hyvän kirjallisuuden julkaisemisesta, joka ei mene vanhaksi kvartaalin vaihtuessa.

Pimeänpelkoista ihmistä sykähdyttää erityisesti avausnovelli Nukuttaja. Ensinnäkin se resonoi vanhan eurooppalaisen uskomuksen kanssa, että illan tullen lasten luokse ei aina hiippailekaan nukkumatti vaan mörkö pussukka mukanaan. Pussukasta ei pilteille lahjoja jaella, vaan sinne kerätään heidän sielunsa.

Nukuttajan päähenkilö Nathanael on lapsena, isänsä kodissa kohdannut ilmielävän ”puppetmasterin”, nukentekijän, sielunsyöjän. Maalaisjärkisen morsiamen selitykset eivät paljon paina, kun Nathanael uskoo pirun riivaavan häntä opiskelupaikkakunnalle asti.

Goottilasien tarinan loppu on yhtä aikaa riipaisevan melodramaattinen että veret seisauttavan karmea.

Lappilaiseen kaamokseen E. T. A. Hoffmannin tarinat sopivat niin oivallisesti, että hänelle voisi postuumisti myöntää kunnialappilaisen arvonimen. Kylmäverisesti suosittelen.

Heidi Lakkala