Rakkauden teemoja kitaralle ja puhaltimille
Kirjat
Kazuo Ishiguro: Yösoittoja. Tammi.Japanilaissyntyisen mutta 6-vuotiaasta Englannissa asuneen Kazuo Ishiguron (s. 1954) Yösoittoja on kokoelma haikeita tarinoita musiikista ja rakkaudesta. Japanilaisia kaikuja ei kuulu kuin siinä lievässä melankoliassa, jolla viiden kertomuksen hahmot elämäänsä tilittävät.
Enemmänkin musiikkiteemaisen teoksen tarinoita hallitsevat vaihtuvat maisemat. Muusikonuransa laskunsuhdanteita laskettelevat hahmot tietävät, että leipä on murusina maailmalla. Ensimmäisen tarinan iskelmähurmuri Tony Gardner vakuuttaa jopa, että comeback vaatii kokonaan uutta asennetta ja nuorempaa vaimoa.
Ishiguron kertomuksista koostuu sinfonia, jossa eri osia hallitsevat eri instrumentit. Teemana on rakkaus, jota ainakaan puolalainen kitaristi Jan ei lainkaan ymmärrä. Entinen suuruus Tony Gardner pyytää häntä säestäjäkseen esittääkseen serenadin vaimolleen Lindylle Venetsiassa. Rakkautta riittää, mutta vanheneva pariskunta tuntee pelin hengen: vanha ulos ja uusi sisään.
Toisenkin kertomuksen päähenkilönä on luuseri. Ray kutsutaan Lontooseen pelastamaan parhaan ystävänsä Charlesin ja tämän Emily-vaimon kriisiytynyt avioliitto. Charlesin mielestä riittää, että Ray on paikalla. Hän kun on niin onneton tunari, että Charles näyttää luonnostaan hyvältä häneen verrattuna.
Ex-rouva Gardneriin palataan vielä neljännessä kertomuksessa, jonka mukaan on nimetty myös koko teos. Lindy Gardner on kauneusklinikalla kadottamassa vuosia ja tapaa siellä toisen nuorennusleikatun, saksofonisti Steven. Kahden paketoidun välille kehkeytyy teoksen humoristisin välisoitto.
Ishiguron kerronta on näennäisen helppoa ja instrumentaalisen leikittelevää. Aivan varmasti siitä syvyyttä löytyy, mutta vähän vaikealta tuntuu samastua vaeltavaa elämää viettävien muusikoiden tuntemuksiin.
Välillä tarinointi saa elitistisen piirileikin sävyjä, kun lopulta kuitenkin melko mukavasti toimeentulevat ja älyllisesti aivan kelvolliset maankiertäjät jahnaavat itse kehittelemissään rakkaushuolissa. Yösoittoja ei yllä samalle hienovireisyyden tasolle kuin esimerkiksi Pitkä päivän ilta (Tammi, 1990).
Heidi Lakkala

