Jäkälien maailma on täynnä vaihtelevia muotoja ja värejä

Kirjat

Soili Stenroos, Teuvo Ahti, Katileena Lohtander ja Leena Myllys (toim.): Suomen jäkäläopas. Kasvimuseo, Luonnontieteellinen keskusmuseo 2011. 534 sivua.

Hyvässä luonto- ja tietokirjassa on monta asiaa yhdessä paketissa.

Parhaimmillaan se on aikaa kestävä hakuteos, lukemaan houkutteleva kurkistus kasvi- ja eläinmaailmaan sekä silmää hivelevä kuvakirja.

Tieto-Finlandia-palkinnon juuri voittanut Suomen jäkäläopas on juuri sellainen teos.

Kirja alkaa näin vetävästi: ”Jäkälät ovat eräänlaisia pieniä ekosysteemejä, joissa mykobiontti eli sieniosakas elää yhdessä fotobiontin eli joko viherlevän (harvoissa tapauksissa muiden levien) tai syanobakteerin kanssa, toisinaan kummankin.”

Tämähän on kuin kasvikunnan Salatut elämät, mutta kiinnostavampi!

Tunnustan jo etukäteen käyttäväni kehnoa kielikuvaa, mutta metsässä liikkuessa jäkälät tahtovat jäädä jalkoihin. Niiden hiljaiseen maailmaan ei eteenpäin harppoessa tule kiinnittäneeksi huomiota.

Tai niin on ollut tähän asti. Suomen jäkäläopas näyttää, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi.

Jäkälät osoittautuvat uskomattoman värikkäiksi ja monimuotoisiksi.

Suomen jäkäläoppaassa esitellään kaikki maastamme tavatut makrojäkälät sekä eräitä yleisimpiä rupijäkäliä.

Mukana kirjassa on yhteensä 481 lajia, alalajia tai muunnosta. Kaikkiaan Suomessa elää noin 1 500 jäkälälajia.

Opas on tarkoitettu sekä ammattilaisille että harrastajille.

Tekijät kuvaavat perusteellisesti jäkälien rakenteen ja elinkaaren, elinympäristöt ja uhanalaisuuden. Lajisto-osa rakentuu suku- ja lajikuvauksista sekä kasvupaikka- ja levinneisyystiedoista.

Amatöörilukijan kannalta kirjan vahvinta antia on erinomainen kuvitus, joka avaa katsojalle jäkälien maailman kaikessa loistossaan.

Hienoa on myös oppaan kieli, joka on tietokirjalle poikkeuksellisen notkealukuista

Kenttäoppaaksi palkitusta kirjasta ei ole, sillä se painaa useita kiloja. Kattavana hakuteoksena se sen sijaan lyönee kaikki edeltäjänsä.

Juha Sihto