Ylväs yksinäinenYlväs yksinäinen Ylväs yksinäinen ja voimakastahtoinen

Kirjat

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina. Otava, Finlandia-palkinto -ehdokas.

”Ei kukaan kysynyt, halusinko mennä naimisiin suuriruhtinas Pietarin kanssa! Halusinko ylipäätänsä mennä neljätoistavuotiaana naimisiin kenenkään kanssa!” Kukaan ei myöskään kysynyt, halusiko maailman Katariina II:na tuntema nuori tyttö jättää perheensä ja vaihtaa kotimaata.

Saksalainen prinsessa tiesi tosin jo nuorena voimansa. Äitinsä vihaama lapsi piti kylpemisestä ja pissasi niin kauan kotilinnansa kallisarvoisille matoille, kunnes äiti lopulta salli hänen itse valita kylpyvetensä lämpötilan. Poikatyttönä Katariina ratsasti ilman naistensatulaa ja säikytteli pahanpäiväisesti uskollista hovipalvelijaansa Leonia.

Laila Hirvisaari (s. 1938) on suomalaisten rakastama, tuottelias viihdekirjailija, joka tavoittelee syksyn Finlandia-palkintoa. Katariina Suuresta hän on tehnyt tätä ennen jo näytelmän, Katariina Suuri eli viisauden nauru tyhmyydelle. Sen kantaesitys nähtiin Suomen Kansallisteatterissa vuonna 1996.

Hirvisaaren kodikas kerronta vie mukanaan. Katariinasta kuoriutuu kerros kerrokselta inhimillisempi kuva. Hän näyttäytyy voimakastahtoisena tyttönä, joka jo 13-vuotiaana pohdiskelee yksinvaltiuden etuja. Hirvisaari uskaltaa esitellä myös Katariinan lihallisena naisena, joka tarvitsee jokaöiset rakastelutuokionsa nuoren rakastajansa sylissä.

Hirvisaaren romaanissa Katariina on jo 65-vuotias itsevaltias, joka makaa vuoteenomana jalkavammaansa parannellen. Kuolema pelottaa, ja tsarinnakin tietää päätyvänsä tulisilmäisen tuomarin eteen. Uskollinen Leon lupaa kirjoittaa muistiin emäntänsä tilityksen.

Nuoren Katariinan silmin Venäjän hovi näyttäytyy porttolana, jossa emäporttona hääräilee keisarinna Elisabet, Katariinan puolison äiti. Myös suuriruhtinas Pietari tuottaa nuorelle vaimolleen pettymyksen toisensa perään. Finninaamainen kummajainen ei miellytä eloisaa naista, joka kyllä aikanaan oppii, että aisti-iloja harjoitetaan muutoinkin kuin kruununperillisen toivossa.

Hirvisaaren faktat ovat kohdallaan. Hän marssittaa lukijan eteen sellaisen kavalkadin historiallisia henkilöitä, ettei suurpiirteisempi lukija pysy kyydissä. Yksityisen Katariinan kautta Hirvisaari avaa lukijan nähtäväksi myös laajempia kulttuurisia ja poliittisia näkymiä Venäjänmaalta. Yksilöt tekevät politiikkaa ja määräävät Euroopan suunnan.

Aamulehden kritiikissä Marjaana Ropponen vertaa Hirvisaaren taitoa Mika Waltarin historiallisiin romaaneihin. En menisi näin pitkälle. Mika Waltarilla on hyppysissään suuret linjat, ja tarina kulkee sekä syvyys- että leveyssuunnassa. Hirvisaaren Katariina on kyllä tarinana suuri mutta silti kovin kronologinen selonteko mahtinaisen maallisesta taipaleesta.

Hirvisaaren uskollinen lukijakunta rakastaa varmasti Katariinan tarinaa, mutta Finlandian puolesta en veikkaa.

Heidi Lakkala